Tyttöpäivä

Minulla tänään tyttöhömppäpäivä. Siilille ilmoitettiin yllättäen eilen että tänään pitäisi mennä töihin, joten päätin tämän päivän ottaa yksikseen olemiselle ja tyttöjutuille. Päivä alkoikin kävelyllä Prismaan, sillä hiuksiani saksittiin ensimmäistä kertaan vuoteen. Ne olivatkin täysin jo sen tarpeessa. Hiukseni kaipasivat hellää hoivaa äärimmäisen paljon.

Hiukset ennen.

Hiukset jälkeen.

Hiuksista tuli mielestäni äärimmäisen ihanat. Sain vielä kiharruksenkin hiuksiini, mikä on minun mielestäni aina kaunista. Anoppi kysyi onko minulla jotain suunnitelmia, kun hiuksetkin oli laitettu, mutta tarkoituksena oli piristää vain ja ainoastaan omaa mieltäni. Ja siinä onnistuin. Hiukset ovat ihanat. Kaipaan määrätyllä tavalla sitä pituutta, vaikka eihän hiuksista niin paljoa lähtenyt. Kiharrettuina ne vaikuttavat vain paljon lyhyemmiltä. Tai niin yritän itselleni sanoa. :D

Piti pistää hiukset vielä pinnillä kiinni, kun en ole tottunut täysin avonaisiin hiuksiin. :D

Olen tyttöhömppä-teemaan liittyen katsonut tänään The Carrie Diariesia. Aivan ihana sarja! :D Jos ei lähde vertaamaan kirjaan. Tästä päästäänkin asiaan mikä vaivaa minua usein. Miksi tv-sarjoihin tai elokuviin pitää muuttaa yksityiskohtia? Ja sellaisia yksityiskohtia vielä mitkä harmittavat? Tästä hyvä esimerkki on Game of Thrones, josta en osaa nauttia niin paljon koska olen lukenut kirjan. Ensimmäistä kautta katsoessa pysäyttin välillä jakson ja selitin Siilille miksi joku teki tai sanoi jotain, koska sitä ei oltu selitetty sarjassa. :D Enkä aloita edes Pottereista... :D Pieniä ovat minunkin murheeni näköjään tänään.

Päivän lounas.

Tänään on taas tuntunut niin aikuiselta, että kauhistuttaa. Ehkä sen takia olenkin katsonut vain tyttöhömppää ja yrittänyt sanoa itselleni että kaikki on ok. Välillä vaan tuntuu ettei ole. Olen aikuistumassa kovaa tahtia. Ja aikuisuuteen liittyy asioita, joista en tällä hetkellä välittäisi. Esimerkiksi vastuu. Yksi syy miksi en halua lemmikkiä. Tapan kukkatkin. Sain Siililtä 18-vuotislahjaksi muratin ja nyt tapoin sen (tai kukka ei ole ihan vielä kuollut, mutta veikkaan viikkoa). Koska unohdin kastella sitä. Unohtaisin varmasti itsenikin jonnekin jos se olisi mahdollista. Miksi muutenkaan kolmannella luokalla omat kotiavaimet saatuani niissä oli metalliketju, joilla sen sai kiinni reppuuni? Minulla on vieläkin avaimissani kyseinen ketju, mutta ei sentään kiinnitettynä laukkuun.

En tiedä mikä aikuistumisessa kauhistuttaa. Kaikkihan vanhenevat. Ja jos haluan joskus saada unelmieni työn, se vaatii aika suurta vastuuta. Tai nyt puhutaan toisaalta opiskelualaani liittyvästä unelmien työstä. Kirjailijan työ on ollut pienestä pitäen enemmän tai vähemmän unelmieni ammatti. Kai se on suurin syy miksi kirjoitan blogia. Haluan kirjoittaa ja paljon, tulen joskus jopa kiukkuiseksi jos en pääse kirjoittamaan. :D Mutta en osaa enää kirjoittaa kovinkaan fiktiivisiä tarinoita. Olen kai menettämässä mielikuvitukseni (ei pääse kyllä ikinä tapahtumaan). Tai sitten olen aikuistunut. Mistä taas päästään tylsään aikuisuuteen... ;)

Mikä siinäkin kauhistuttaa?